Yritysholhousyhteiskunta

Hannun kukkakuva marraskuisesta Sisiliasta

Hannu Ikonen:


80-luvulta alkaen yhteiskunnan tuottamaa hoivaa alettiin nimittämään negatiivisessa sävyssä ”holhoukseksi” byrokratioineen. Tänään hoivan ja huolenpidon romahdettua sekä lukuisten ”byrokratian-purkutalkoiden” jälkeen saatamme havaita, että mainittu varallisuus on kohdistettu yrityksiin ja yrittäjyyteen sekä niiden synnyttämään byrokratiaan, yrittäjäjärjestöihin, kuntien yrityspalveluihin, valtion ja maakuntien suorien tukien byrokratioihin. Tätä valtavaksi kasvanutta yritysholhous-byrokratiaa ei saa kutsua byrokratiaksi, eikä järjestää ”talkoita” sen purkamiseksi.

Mennyt ”holhousyhteiskunta” - hoivallaan ja huolenpidollaan - tuki kansalaisen selviytymistä ja kysynnän kautta tervettä yrittäjyyttä, markkinataloutta ilman ”yhteiskunnan holhousta” ja markkinoita vääristäviä tukirakenteita. Tuettiin kysyntää, joka synnytti tuotantoa, jota kansalaiset – ilman mielikuvia – todella tarvitsivat, tasattiin kulutuskykyä, markkinataloutta rakennettiin markkinoiden askelmerkein. Neuvostoliiton aikainen suunnitelmatalous piti sisällään samat tuotantoa tukevat elementit kuin meidän nykyinen järjestelmämme, joka ei ole enää markkinataloutta.

Tuotantoluvut, alhainen työttömyys tai kansantalouden tehdyt työtunnit eivät itsessään tuota hyvinvointia, korkeintaan sen edellytyksiä. ”Kikytykset tai aktivoimiset” eivät ole parantaneet tai lisänneet hyvinvointiamme vaan kasvattaneet tulo- ja varallisuuseroja entisestään, keventäneet kukkaroa (verotuotot), josta hyvinvointi rahoitetaan. Kansantalouden tuottopuolelta menee entistä merkittävämpi osa ”yritysholhoukseen” vaikka nykyinen hallitus yritysten suoria tukia on
leikannutkin, niin kunnissa ja maakunnissa yritysholhuu, markkinoiden peukaloiminen laajenee.

Kuten olemme saattaneet havaita runsaan 30:n vuoden kuluessa, tuloerojen kasvattaminen ei ole lisännyt hyvinvointia vaan ongelmat (pahoinvointi) ovat kasautuneet ja sukupolvittuneet koulukiusaamisista köyhtymisiin, syrjätymisistä lajien sukupuuttoihin. Kaikkeen tähän on vastattu muodikkaalla uudissanalla ”ennaltaehkäisy”, joka on tarjonnut pientä askarreltavaa jos jollekin taholle. Siis on hyväksytty normiksi se, että yhteiskunta (yksilöt?) tuottaa luonnostaan näitä
ongelmia, mutta niitä voidaan ”ennaltaehkäistä”?

Kokemusperäisesti vuosikymmenet 1945-85 tasoittivat tulonjakoa ja varallisuutta, loivat hyvinvoinnin edellytykset ja talouden tasaisen kasvuvirran, joka poisti sukupuolista-, alueellista-, etnistä- ja rakenteellista eriarvoisuutta. Tutkittua tietoa hyödynnettiin ja arvostettiin, luokkayhteiskunta alkoi häviämään, ”sosiaaliset siirtymät” yleistymään. Mainitun
jakson jälkeinen aika on tarvinnut kampanjoita, ohjelmia, ”talkoita” ja ”positiivisia ajatusvirtoja” taloudellisen eriarvoisuuden seurausten siistimiseksi, politikkojen kampanjoiden sytykkeiksi.

Tärkeämpää kuin yritysten sukupuolisten tasa-arvo ohjelmien laatiminen olisi ohjelma tuloksen tasaisemmasta jakamisesta myös kunnissa, valtiossa kuin yhteiskunnassa yleensä. Yritysholhousyhteiskunta laiminlyö pyrkimyksen taloudelliseen tasa-arvoon, se jakaa vain pystyvimmille, ei ”luusereille” ja pahoinvoinnin syvenvä kierre jatkuu.

Talouden pitkät syklit ovat historiaa, joka voi kertoa olinko minä/me syventämässä eriarvoistavaa sykliä äänestämällä, päätöksiä tekemällä, uskomalla oppiin, joka meille ymmärtämättömille ulkoa annettiin, hyvinvoinnin edelleen kehittämiseksi? Vai halusimmeko - ”lähtiessämme politiikkaan” - että voimme muuttaa eriarvoistavaa sykliä vai ”täyttää massimme” ja ”lähteä politiikasta”?

Hannu Ikonen