Brahean perintö
Hannu Ikonen:
Brahean perintö
Purkamisen ja hävittämisen perinne on elänyt Brahean purusta (1685) päiviimme, niin Lieksassa kuin Ilomantsissa, Pohjois-Karjalassa. Tästä kertoo elävästi tutustuminen mainittuihin asutuskeskittymiin, joista on historialliset aikakerrokset, rakennustavat ja miljööt karsittu minimiin. Viehätystä asukkaille ja mahdollisille turisteille on tarjottu ”laatikkorakentamisella” ja ”parturoiduilla” puistoilla. Nämä kaupunkikuvan elementit ilmentävät sitä ”edistyksellistä” ajattelua, joka levittyy maakunnan metsiin, viljelmiin ja vaaroille, jota edustaa kansanedustaja Hannu Hoskosen kirjoitus ”Maaseudulla on mahdollisuuksia” (mm Lieksan Lehti 17.10), joka oli jonkinlainen vastine kirjoitukseeni ”Väestön hupeneminen ja valitusoikeus”. Hoskonen ei kirjoituksessaan jaa mitään vaihtoehtoja, ”mahdollisuuksia” väestön vähenemisen estämiselle vaan kehottaa ”hyödyntämään” metsiä ja kaivostoiminnan edellytksiä entistä tehokkaammin.
Esimerkkinä Hoskonen nostaa esiin Lieksan vanhan kaarisillan, jonka purkamisesta on valittanut Museovirasto, joka on ymmärtääkseni puolueeton, joskin näkemyksellinen taho asiassa. Lieksalaisille kallis, uusi silta toisi raskaan liikenteen keskustaan ja vähentäisi valtion vastuuta pitää kantatie kunnossa. Epätoivoiset asian valmistelijat, päättäjätkin kaivavat viimeisenä ”valttina” turvallisuuden, jota on vaikea perustella väen vähetessä ja vanhankin sillan – kantatien lisäksi - tarjotessa ylitysmahdollisuuden hälytysajoneuvoille.
Ympäristölainsäädäntöä on ”joustavoitettu” kohti paikallista päätöksentekoa, jossa luvan tai kaavan ”tarvitsijat” voivat kohdata päättäjät, mahdollisesti päättää yhteisessä pöydässä. Alistus- ja lausunto menettelyjä on karsittu ja karsitaan, kuntalaisten kansalaisoikeuksia kavennetaan. Lausunnot merkittävistä kaava- tai rakennushankkeista tulisi pyytää paikallisilta luonnonsuojelu- ja ympäristöyhdistyksiltä. Onko pyydetty? EK on kouluttanut kuntien ja maakunnan päättäjistä ”yritysmyönteisiä”, mikä harvoin jos koskaan tarkoittaa hyvinvoinnin ja tasa-arvon edellytysten paranemista.
Ilmaston lämmetessä metsämme kasvavat entistä nopeammin, ei niinkään Hoskosen mainitsemien hoitotoimenpiteiden ansiosta. Yksilajiset mänty- tai kuusipellot ylläpitävät parhaiten lajille ominaisia tuholaispopulaatioita kuten pistiäisiä ja kirjojia. Hoskonen näkee yksipuolisesti metsätalouden tai kaivostoiminnan ”edut” vaikka ne eivät enää tuo paikalliselle väestölle etua perinteisessä mielessä, voittojen valuessa verottamatta ulkomaille ja työntekijöiden palkkatason laskiessa, maatalouden ja matkailun edellytysten heiketessä. Kaivoslainsäädäntömme on hyvää afrikkalaista keskitasoa, mutta meiltä löytyy mineraaleja ja koulutettua työvoimaa, joka ylläpitää buumia, joka tuo ”veroparatiisiyrittäjiä” konnuillemme. Ongelmat jätetään meille, voitot ”kotiutetaan paratiiseihin” (esim. Pampalo).
”Lopuksi” Runon ja Rajantie - ”parannuksista” - (H.H) huolimatta on Lieksan ja Ilomantsin osuuksilta niin huonossa kunnossa, ettei sinne näytä kukaan matkailuautoineen tai asuntovaunuineen tulevan vaan kiertävät muita reittejä. Tieto teiden kunnosta leviää mm. SOME:ssa.
Me HH:n kanssa tarkastelemme yhteiskuntaa ja ympäristöä hieman eri näkökulmista, hän kansanedustajana eduskunnan ympäristövaliokunnasta, minä Suomen Luonnonsuojeluliiton jäsenenä SLL:n ympäristölakivaliokunnasta. Käsityksemme uudistuksesta ja edistyksestä poikkeavat toisistaan, mutta katkeamatta jatkuu väestön väheneminen, ennusteen mukaan, jos ei ennusteen jatkuvuusolettamia pystytä kyseenalaistamaan.
Brahean perintönä meille Pojois-Karjalaan on jäänyt kulttuuri, jossa vanha puretaan, joten yhdelläkään kunnalla ei ole edellytksiä hakea ”kansallisen kaupunkipuiston” statusta.
Hannu Ikonen
Lieksa
Brahean perintö
Purkamisen ja hävittämisen perinne on elänyt Brahean purusta (1685) päiviimme, niin Lieksassa kuin Ilomantsissa, Pohjois-Karjalassa. Tästä kertoo elävästi tutustuminen mainittuihin asutuskeskittymiin, joista on historialliset aikakerrokset, rakennustavat ja miljööt karsittu minimiin. Viehätystä asukkaille ja mahdollisille turisteille on tarjottu ”laatikkorakentamisella” ja ”parturoiduilla” puistoilla. Nämä kaupunkikuvan elementit ilmentävät sitä ”edistyksellistä” ajattelua, joka levittyy maakunnan metsiin, viljelmiin ja vaaroille, jota edustaa kansanedustaja Hannu Hoskosen kirjoitus ”Maaseudulla on mahdollisuuksia” (mm Lieksan Lehti 17.10), joka oli jonkinlainen vastine kirjoitukseeni ”Väestön hupeneminen ja valitusoikeus”. Hoskonen ei kirjoituksessaan jaa mitään vaihtoehtoja, ”mahdollisuuksia” väestön vähenemisen estämiselle vaan kehottaa ”hyödyntämään” metsiä ja kaivostoiminnan edellytksiä entistä tehokkaammin.
Esimerkkinä Hoskonen nostaa esiin Lieksan vanhan kaarisillan, jonka purkamisesta on valittanut Museovirasto, joka on ymmärtääkseni puolueeton, joskin näkemyksellinen taho asiassa. Lieksalaisille kallis, uusi silta toisi raskaan liikenteen keskustaan ja vähentäisi valtion vastuuta pitää kantatie kunnossa. Epätoivoiset asian valmistelijat, päättäjätkin kaivavat viimeisenä ”valttina” turvallisuuden, jota on vaikea perustella väen vähetessä ja vanhankin sillan – kantatien lisäksi - tarjotessa ylitysmahdollisuuden hälytysajoneuvoille.
Ympäristölainsäädäntöä on ”joustavoitettu” kohti paikallista päätöksentekoa, jossa luvan tai kaavan ”tarvitsijat” voivat kohdata päättäjät, mahdollisesti päättää yhteisessä pöydässä. Alistus- ja lausunto menettelyjä on karsittu ja karsitaan, kuntalaisten kansalaisoikeuksia kavennetaan. Lausunnot merkittävistä kaava- tai rakennushankkeista tulisi pyytää paikallisilta luonnonsuojelu- ja ympäristöyhdistyksiltä. Onko pyydetty? EK on kouluttanut kuntien ja maakunnan päättäjistä ”yritysmyönteisiä”, mikä harvoin jos koskaan tarkoittaa hyvinvoinnin ja tasa-arvon edellytysten paranemista.
Ilmaston lämmetessä metsämme kasvavat entistä nopeammin, ei niinkään Hoskosen mainitsemien hoitotoimenpiteiden ansiosta. Yksilajiset mänty- tai kuusipellot ylläpitävät parhaiten lajille ominaisia tuholaispopulaatioita kuten pistiäisiä ja kirjojia. Hoskonen näkee yksipuolisesti metsätalouden tai kaivostoiminnan ”edut” vaikka ne eivät enää tuo paikalliselle väestölle etua perinteisessä mielessä, voittojen valuessa verottamatta ulkomaille ja työntekijöiden palkkatason laskiessa, maatalouden ja matkailun edellytysten heiketessä. Kaivoslainsäädäntömme on hyvää afrikkalaista keskitasoa, mutta meiltä löytyy mineraaleja ja koulutettua työvoimaa, joka ylläpitää buumia, joka tuo ”veroparatiisiyrittäjiä” konnuillemme. Ongelmat jätetään meille, voitot ”kotiutetaan paratiiseihin” (esim. Pampalo).
”Lopuksi” Runon ja Rajantie - ”parannuksista” - (H.H) huolimatta on Lieksan ja Ilomantsin osuuksilta niin huonossa kunnossa, ettei sinne näytä kukaan matkailuautoineen tai asuntovaunuineen tulevan vaan kiertävät muita reittejä. Tieto teiden kunnosta leviää mm. SOME:ssa.
Me HH:n kanssa tarkastelemme yhteiskuntaa ja ympäristöä hieman eri näkökulmista, hän kansanedustajana eduskunnan ympäristövaliokunnasta, minä Suomen Luonnonsuojeluliiton jäsenenä SLL:n ympäristölakivaliokunnasta. Käsityksemme uudistuksesta ja edistyksestä poikkeavat toisistaan, mutta katkeamatta jatkuu väestön väheneminen, ennusteen mukaan, jos ei ennusteen jatkuvuusolettamia pystytä kyseenalaistamaan.
Brahean perintönä meille Pojois-Karjalaan on jäänyt kulttuuri, jossa vanha puretaan, joten yhdelläkään kunnalla ei ole edellytksiä hakea ”kansallisen kaupunkipuiston” statusta.
Hannu Ikonen
Lieksa
Kommentit
Lähetä kommentti